Eilen keskuudestamme poistui eteisen nojatuolin istuintyyny. Kieltämättä tyyny oli hieman kärsinyt vietettyään päiviään pienen prinsessamme kanssa, ei vanha voi jaksaa nuoren tytön elämäniloa. Sohvatyynylle kuitenkin annettiin aina apua ja sitä kuntoutettiinkin näiden rankkojen päivien jälkeen, mutta näin se viimeinen päivä vain tuli. Olin jo miettinyt raukkaparasta luopumista, olihan se kovin reikäinen ja muutamaan kertaan tyhjennetty, mutta onneksi rakas pieni koirani päätti puolestani. Sohvatyyny parka oli kotiin tullessani niin pienenä palasina, että päätös oli helppo. Kiitos tästäkin onnesta pienelle koiralleni. Olenkin aina haaveillut nojatuolista ilman istuintyynyä ja muutaman reiän kanssa.

Koska pienen koirani ajattelevaisuus on rajatonta, on hän myös avustanut minua monissa arkipäivän asioissa. Jos tokossa on joskus sanottu, että palkkaustaskua kannattaisi muistaa vaihtaa välillä vasempaan niin totta kai pieni koira auttaa äitiä. Kun syö sekä housujen että takin taskuun reiän niin kaikkea on pakko pitää vasemmassa taskussa. Lapasien pesemisestä on hyvä muistuttaa syömällä niihin pari reikää ja laukussa on ihan turhaan kaksi rinkkaa, yhdelläkin pärjää vallan mainiosti. Toisen voi siis vallan mainiosti syödä!

Sitten tämän kaiken syömisen jälkeen janottaa niin mahdottomasti, että on ihan pakko juoda koko vesikuppi yksin tyhjäksi ja pissata matolle. Mutta kun matto viedään pois, huomaa äiti kuinka likaista sen maton alla on ja se rupeaa siivoamaan. Ajattelevaista.

Jossain vaiheessa erehdyin luulemaan, että löysin jotain aikuistumisen merkkejä pienestä koirastani. Olin väärässä. Se ei ole muuttunut pätkääkään siitä kun se oli kolme kuukautta. Paitsi se on aika lailla sisäsiisti. Niin ja tunkee iltaisin syliin tuhisemaan ja söpistelemään. On se kuitenkin aika ihana. Sitäpaitsi se on niin pieni, ettei siitä saa edes kunnon rukkasia.