Kyllä on mamma taas saanut olla pienestään ylpeä. Tänään olimme Tirpan kanssa koulussa eli siis minun töissä, koska meillä oli ulkoilupäivä, jonne sain luvan ottaa koiran mukaan. Ensiksi käveltiin Sepe kävely eli noin kolmen kilometrin lenkki, jonka jälkeen oli pihatapahtuma. Piha oli täynnä lapsia (huutavia ja juoksevia), lisäksi siellä oli kaikenlaisten kojujen lisäksi paloauto ja poni. Minun pieni kakarakoirani käyttäytyi niin hienosti, että voisin ratketa ylpeydestä. Jos joku tuli moikkaamaan niin häntä heilui ja tekeytyi lasten rapsutettavaksi. Edes yhtäkkiä takaapäin tulevat eivät saaneet pikkuhaukkua hämilleen. Aratkin lapset uskaltautuivat Nilaa rapsuttamaan kun se oli niin nätisti. Jos kukaan ei välittänyt Nilasta, se istui rauhassa jaloissani ympäristöä tarkkaillen. Otettiin ihan pikkuisen tokojuttujakin, eikä neiti ottanut häiriötä melkeinpä ollenkaan. Nakit kiinnostivat sata kertaa enemmän kuin mikään ympäristön virike.

Lopuksi käytiin vielä opettajien huoneessa syömässä keksinmuruja. Useammasta suusta kuulin kysymyksen "Mitä rotuja tuossa on?" ja vielä useammasta ihastelut, että miten voi olla niin kaunis ja hyvin käyttäytyvä koira. Ottaen huomioon Tirppiksen pellossa kasvamisen, se taitaa olla harvinaisen fiksu kakara. Tai sitten minä olen huomaamattani kasvattanutkin sitä. Nyt kaiken tämän suitsuttamisen jälkeen se varmaankin tänään syö jotain tosi arvokasta...

Me olemme nyt muuttaneet uuteen kotiin ja koirat päättivät heti, että nää nyt asuisi täällä. Laskeskelin, että tämä on Naavan elämän kuudes muutto, kaipa alkaa muutot mennä jo rutiinilla. Vaan on se niin ihanaa kun on oma koti.
.