Vuosi sitten sain tietää, että minulle ihan oikeasti tulisi toinen koira. Nila tuli saumaan, jolloin ei ehkä olisi kaikkein fiksuinta ottaa sitä toista koiraa. Olin vasta eronnut ja muuttunut yksinhuoltajaksi ja aloin pikkuhiljaa opetella elämään yksikseni. Päätinpä sitten ottaa koiranpennun. Vinhan pennusta olin kuitenkin haaveillut jo kauan. Kun niitä kerran tuli, oli pakko ottaa, oli tilanne mikä oli. Tirppa rakasti kaikkia pienen rääpäle sydämensä pohjasta heti alusta alkaen. Viimeisen vuoden aikana se on syönyt hermoja ja tavaraa ihan kiitettävästi ja on ollut useampi kuin yksi hetki, jolloin olen sen ottoa katunut. Vaan siltikin, aina vaan huomaan kuinka rakas siitä pienestä hippiäisestä on tullut. Ei siitä voi olla pitämättä, niin höpsön rakastettava se vain on. Ja kaikesta huolimatta se on oikeasti aika hirvittävän fiksukin. Yhdellä sanalla sanottunut se on meidän Tirppa. Naavan rakas pikkusisko ja minun päivieni ilopilleri. Yksikään treeni/lenkki ei pääty niin, etten vähintään kerran olisi nauranut. Ja nyt se sitten on yksi vuotta. Kiitos kaunis Elinalle lapsosesta.